Paluu kohti normaalia arkea on helpottavaa – mutta myös vähän pelottavaa!

Poikkeusarki muuttuu askel askeleelta kohti jotain, mitä ehkä joskus voidaan kutsua normaaliksi. Meidän perheen arjessa ensimmäinen askel otetaan ensi viikolla kun Sesse palaa eskariin vielä kahdeksaksi päiväksi. Sen jälkeen lapset jatkavat päivähoidossa kesäkuun ajan, osa-aikaisesti. Minä jatkan etätöitä kotoa käsin, mutta lasten ollessa hoidossa, on minun mahdollista edes hetkeksi piipahtaa kodin ulkopuolelle, tavata työkavereita, käydä ehkä lounaalla.

Luultavasti lapset olisivat palanneet hoitoon ja eskariin jo aikaisemmin ellen olisi saanut lastenhoitoapua, sillä useamman viikottaisen etäpalaverin hoitaminen olisi mun mittapuulla ollut mahdottomuus. Yritin pariin otteeseen, laitoin lapsille leffan pyörimään ja varasin heille tarpeeksi syötävää saataville tai lähetin heidät ulos, mutta mun keskittymiskyvyllä, se ei toiminut.

Tästä toisenlaisesta arjesta löytyy paljon hyvää ja positiivista, mutta onhan tätä kestänyt sen verran kauan, että se ei voi olla vaikuttamatta jo negatiivisestikin. Lapset alkavat selvästi olla kyllästyneitä pelkästään toistensa seuraan ja kinoja saa olla yhä useammin erotuomaroimassa. Viime viikolla alkoi selvästi lasten puheissa kuulua, että eskari- ja hoitokavereita on ikävä. 

Se, että lapset vielä palaavat päivähoidon piiriin, johtuu sekä siitä, että tämän etätyöskentelevän perheenäidin hermot saavat pientä lepoa, että siitä, että lapset näkisivät vielä kavereita. Samalla kun se helpottaa, en voi olla miettimättä sitä, että mitä jos? Mitä jos lapsi saa tartunnan päivähoidosta/eskarista? Se, että lapset ovat kokopäiväisen sijaan osapäivähoidossa, johtuu osittain tästä. Voi olla, etten ole ihan järkevä, kun kuvittelen, että osapäiväisessä hoidossa on vähemmän riskejä, kuin kokopäiväisessä, altistua virukselle. 

Muuttuuko teidän arki lähiaikoina? Pelottaako virukselle altistuminen?